Helsingin Nuorkauppakamari täyttää 70 vuotta tänä vuonna. Nämä pyöreät synttärivuodet saivat minut muistelemaan menneitä: olen tullut koejäseneksi vuonna 1989 eli 35 vuotta sitten. Omaan siis aikaperspektiiviä asioihin. Toki paljon on ajan hammas jo muistojani nakertanut, ja subjektiiviset kokemukseni ovat kultautuneet ajan saatossa. Niinpä kaivoin arkistoistani ja verkosta faktoja esiin, kun vastaan minulle esitettyyn kysymykseen:
Miten (nuorkauppakamaritoiminnassa) ennen kokoonnuttiin, juteltiin ja pidettiin yhteyttä ennen someaikaa?
Olin Etelä-Vantaan Nuorkauppakamarin puheenjohtaja vuonna 1994 (hitsi, siitäkin on jo kolmekymmentä vuotta!) ja muistona siltä ajalta hyllyssäni on Keskusliitolta saatu vankka tietopaketti: Pressa 94 -mappi. Siihen keräsin pressavuoden varrella mm. alueen puheenjohtajien kokousten pöytäkirjat.
Uppoutuessani historian pöytäkirjapölyyn ensimmäinen reaktioni oli hämmennys: Juu, ei ollut somea, se oli nyt toki tiedossakin, mutta ei ollut paljon muutakaan! Oli kuitenkin toimintaa, jäseniä ja vuorovaikutusta, ja viestintää hoidettiin tällaisessa ympäristössä:
- kaikkien postiosoite oli tiedossa ja paperipostia tuli paljon (paino sanalla paljon!)
- suurimmalla osalla oli lankapuhelinnumerot sekä töihin että kotiin
- suurimmalla osalla oli telefax (yleensä töihin)
- suurimmalla osalla oli auto- tai matkapuhelin (NMT-verkossa)
- tietokoneet olivat suurimmaksi osaksi pöytäkoneita.
Internet ja tekstiviestit yleistyivät vasta 1990-luvun lopussa, samoin digikamerat. Ei niitä tietenkään osannut kaivatakaan; ne olivat silloin käsityskyvyn tuolla puolen. Tietoliikenteen huippu oli työpaikan pankkiyhteysohjelma ja modeemi, joilla saattoi noutaa tiliotteet huimalla 2400 bitin eli 300 tavun sekuntinopeudella.
Kuitenkin kaikki toimi kamaritoiminnassa! Omassa kamarissani oli kuukausittaiset tapahtumat kesätaukoa lukuun ottamatta. Aluejohto kokoontui pressavuotenani kaksitoista kertaa. Alue- ja kansalliset kokoukset olivat kuten nykyisinkin; keväisin ja syksyisin. Kaikki tekeminen saatiin aikaan etukäteissuunnittelulla, aikaisella tiedottamisella ja ennen kaikkea lukuisilla paperipostituksilla.
Mikä sitten oli somen korvike ennen somea? Alueilla ja Keskusliitolla oli paperilehtensä ja -julkaisunsa, joiden ilmestymistahti oli nykyistä tiheämpi. Mutta se oli vasta jäävuoren huippu: lähes kaikki yli sata kamaria julkaisivat jäsenlehteä, joten postiluukku kolisi tiuhaan. Tosin kamaritasolla vain pressa ja LIO (tiedottaja) saivat nauttia muiden kamarien lehdistä. Puheenjohtajana saatoit jopa luulla olevasi tärkeä, kun sait niin paljon postia. Illuusio tärkeydestä karisi PRES-vuoden loppuessa yhdessä yössä. Taika haihtui hetkessä kuten Tuhkimon kurpitsavaunuista ja IPP:nä olit taas kuin yksi Lumikki-sadun seitsemästä kääpiöstä.
Minulle esitettiin myös jatkokysymys: mitä milleniaalit voisivat oppia 90-luvulta? – Vaikea sanoa, ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kamaritoiminta elää ajassa ja pysyäkseen voimissaan on toiminnan sopeuduttava aikaansa. Mutta yhden hyvän asian ennen somea haluaisin mainita: ihmiset olivat paitsi paikalla, myös enemmän läsnä tapaamisissa. Kaikki keskittyivät toisiinsa ja yhteisiin asioihin eivätkä räplänneet mobiililaitteitaan.
Viestinnän haasteita on someaikanakin, mm. mediakentän pirstaloitumisen vuoksi. Bottombook on kohta out ja TsingTsongia osa ei halua käyttää tietoturvasyistä, ThenWhatia kaikki eivät osaa käyttää ja BylatKontaktia ei kukaan tervejärkinen edes harkitse. Ei käy kateeksi viestinnän suunnittelijoita. Mutta ei hätää, nuorkauppakamarilaiset ovat aina pitäneet yhteyttä toisiinsa, kehittäneet itseänsä ja omaksuneet uusia asioita!
Juhani Anjala
Kirjoittaja on Helsingin Nuorkauppakamarin senaattori #62156, joka vietti nuorkauppakamarin jäsenyysaikansa pääosin 90-luvulla ja arvostaa ihmisten kohtaamisessa läsnäoloa.
