Sovittelija, laamanni Antti Heikinheimo on sovitellut rahaan liittyviä riitoja asianajajana 35 vuoden ajan, osa-aikaisena käräjätuomarina 6 vuoden ajan ja eläkkeellä yksityisenä sovittelijana.
Teksti Eira Myllyniemi, Kuva Antti Heikinheimon albumi
Heikinheimo kertoo, että sovittelu on vapaaehtoista neuvottelua ulkopuolisen, puolueettoman puheenjohtajan avustamana. Vaiheistetussa neuvottelussa pyritään löytämään ratkaisu osapuolten konfliktiin.
Heikinheimo sovittelee yksityisenä sovittelijana samanlaisia riitoja kuin ollessaan tuomioistuimessa sovittelijana. Hänen toimeksiantonsa ovat nykyään enimmäkseen rakentamiseen liittyviä riitoja, mutta hän on sovitellut myös esimerkiksi työyhteisösovitteluja, asianajotoimistojen sisäisiä ristiriitoja, osituksia, perinnönjakoja ja yhteisöjen välisiä haasteellisia tilanteita. Vaikka riidan kohteena olisi raha, konflikti on huomattavasti laajempi kuin erimielisyys rahasta.
Se, voidaanko riita sopia, ei johdu riidan sisällöstä, vaan osapuolten intresseistä. Lisäksi avustajien tulee ymmärtää, mistä sovittelussa on kysymys, eikä tulla sovitteluun ajatuksenaan voittaa juttu. Taitavan puheenjohtajan johdolla konflikti voidaan saada kokonaan ratkaistuksi. Ammattimaisesti toteutetussa sovittelussa sovintoratkaisu on osapuolten itsensä mielestä todennäköisesti heille parempi rahallisesti, kuin mitä oikeudesta aikanaan tuleva ratkaisu olisi. Tämä edellyttää konfliktidiagnoosin tekemistä viimeistään sovittelussa.
Sovittelun etuja ovat menettelyn nopeus ja halpuus. Kustannukset asianosaiselle ovat yleensä noin kymmenesosa siitä, mitä kustannukset olisivat lainkäyttömenettelyssä tuomioistuimissa.
Valmistaakseen osapuolet ja itsensä sovittelupäivään, Heikinheimo tapaa osapuolet ja avustajat 2–3 tunnin valmisteluvaiheen luottamuksellisessa erilliskeskustelussa. Keskustelussa tutustutaan, ja sovittelija selvittää keitä sovitteluun on tulossa, ja mikä heidän roolinsa on asiassa.
Sovittelu tuomioistuimessa, asianajajaliiton sovittelussa tai yksityisellä sovittelijalla ei menettelynä juurikaan eroa toisistaan. Mikä menettely mihinkin riitaan sopii, riippuu esimerkiksi siitä, onko konfliktin ratkaisulla kiire, tai halutaanko sovittelu käydä esimerkiksi kaupallisten intressien vuoksi ilman julkisuutta. Yksityinen sovittelu soveltuu kustannusten vuoksi kaupallisiin riitoihin. Myös tuomioistuimissa voi pyytää tiettyä tuomaria sovittelemaan asiaansa.
Sovinto voidaan saavuttaa, vaikka tuomioistuin olisi jo ratkaissut riidan. Lopputulos voi olla juridisesti oikein, mutta se ei enää vastaa osapuolten intressejä. Heikinheimo kertoo, että hänelle on tullut soviteltavaksi kaksi riitaa, jotka Korkein oikeus oli jo ratkaissut. Ensimmäisessä tapauksessa asuntokauppa oli purettu, mutta oikeudenkäynnin aikana osapuolet olivat tulleet varattomiksi. Sovinnossa asunto jäi ostajalle, mutta myyjälle rakennettiin maksuohjelma hänen yrityksestään saamistaan tuloista. Toisessa tapauksessa kuolinpesässä oli ollut riidan alkaessa rahaa kaksi miljoonaa, mutta oikeudenkäynnin aikana varat olivat huvenneet 200.000 euroon.
Juristien tekemä rahariitojen sovittelu on pieni osa sovittelun kenttää. Suomessa erilaisissa sovittelumenettelyissä ratkaistaan arviolta 30.000–40.000 konfliktia, kun tuomioistuimissa sovitellaan noin 2.500 riita-asiaa vuosittain. Kaupungit ylläpitävät riita- ja rikosasioiden sovittelujärjestelmää, jossa sovitellaan noin 20.000 nuorten rikosasiaa vuosittain. Koulusovitteluissa koululaiset toimivat vertaissovittelijoina opettajien tukemina ja menettelyssä sovitellaan noin 15.000 riitaa vuosittain.
Myös työyhteisösovittelut ovat merkittävä ja nouseva tapa käsitellä työyhteisössä syntynyttä konfliktia. Siinä sovittelijoita ovat HR-ammattilaiset ja psykologit. Heikinheimo siteeraa myös kokenutta työyhteisösovittelija Saara Remestä, joka on kuvannut sovittelun olevan yhteyden rakentamista toiseen ihmiseen ja sellaisen keskusteluyhteyden rakentamista osapuolten välille, jossa ymmärrys toisen näkökulmasta lisääntyy kuuntelun ja keskustelun kautta.
Sovittelukulttuurin murros on Suomessa tapahtunut 2000-luvulla. Vuonna 2010 soviteltiin tuomioistuimissa 13 laajaa riita-asiaa määrän ollessa nykyään vuosittain noin 2.500. Samaan aikaan käräjäoikeuksien laajoissa riita-asioissa antamien tuomioiden määrä on vähentynyt noin 3.000 ratkaisusta puoleen eli noin 1.300 ratkaisuun. Modernin sovittelumenettelyn yleistyminen on globaali ilmiö.
Sovittelun tunnetuksi tuleminen Suomessa on ollut hidasta, koska kysymys on kulttuurisesta muutoksesta. Oikeuskulttuuri ja perinteinen oikeustieteen opetus on ollut ”lakiuskovaista”. Juristeja ei ole aiemmin koulutettu eikä vielä nykyäänkään kouluteta konfliktinratkaisijoiksi, mikä edellyttää poikkitieteellistä osaamista. Kun juristien ja vapaaehtoisten sovittelijoiden osaaminen lisääntyy, sovitteluista tulee enemmän sovittelun teorian mukaista menettelyä ja sovitteluiden tason kasvaessa positiiviset kokemukset menettelystä lisäävät halukkuutta sovitteluun.
Asianajajat sopivat valtaosan heille tulevista toimeksiannoista jo ennen asian saattamista käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Käräjäoikeuksissa tulee vuosittain vireille 8.000 laajaa riita-asiaa, mutta vain 1.400 asiassa annetaan pääasiaratkaisu. Heikinheimo korostaa, että asianajajien osaamiseen tulisikin kuulua tuomioistuinsovittelun pyytäminen varhaisessa vaiheessa neuvottelujen jumiuduttua. Tällä säästettäisiin myös julkisia varoja, kun käsittelijä ei ole ehtinyt tehdä toimenpiteitä asiassa.
