Konkurssin ei tarvitse olla tabu. Vesa Siljamo ja Jani Kuokkanen kertoivat, kuinka he päätyivät yrittäjiksi konkurssin jälkeen.
Teksti: Eira Myllyniemi, Kuvat: Pixabay, Vesa Siljamon ja Jani Kuokkasen albumit
Vesa Siljamon, 51, suvussa on ollut useita talotekniikan ammattilaisia ja Siljamo kertoo kasvaneensa ammattiin isän esimerkistä. Hän jatkoi sukupolvenvaihdoksessa vuonna 2001 yritystoimintaa taloautomaation parissa Lohjan talousalueella. Hänen aikanaan yritys laajeni kattamaan talotekniikan kunnossapitopuolen.
Siljamo arvelee, että yritys lähti kasvamaan liian vauhdikkaasti. Kassa oli tiukilla, koska kalustoon piti investoida koko ajan lisää. Yrityksellä oli enimmillään liikevaihtoa 900.000 euroa ja työntekijöitä 5–6. Vuosien 2008–2009 paikkeilla Lehman Brothersin kaatumisen myötä asiakkaiden maksukyky loppui. Toiminnan kaatoi se, että iso asiakas, jolle oltiin rakentamassa teollisuushallia, jätti noin 60.000 euron laskun maksamatta. Tukkuliikkeet eivät enää myyneet tarvittavia välineitä, mikä esti töiden tekemisen.
Vaihtoehdot yritystoiminnan tervehdyttämiseksi olivat vähissä, koska työntekijöitä ei voinut lomauttaa, koska se olisi estänyt töiden tekemisen. Kaluston myynti auttoi, mutta ei tarpeeksi. Yrityksen loppuajat olivat SIljamolle sumeaa aikaa ja hän nukkui huonosti. Lopulta eräs sunnuntai-ilta hän teki päätöksen toiminnan lopettamisesta. Eräs velkoja ehti kuitenkin hakea konkurssia ensin.
Lopettamispäätös oli helpotus. Siljamoa ei pelottanut omasta puolestaan, koska hän luotti ammattitaitoonsa ja tiesi, että alan osaamiselle on kysyntää. Hän uskalsi lähteä yrittämään toiminimellä.
Siljamo kävi tukkuliikkeiden ja isännöitsijätoimistojen kanssa avoimesti läpi taustansa ja tapahtuneen. Yhteistyökumppanit suhtautuivat myönteisesti suunnitelmaan jatkaa automaatio- ja talotekniikan kunnossapitotöitä. Siljamo uskoo, että nimenomaan avoimuus auttoi häntä eteenpäin. Lopulta hän sai maksettua omalle vastuulleen jääneet noin 40.000 euron velat pois kuudessa vuodessa, mikä oli kaksi vuotta suunniteltua aiemmin. Häneltä pyydettiin yhä enemmän työsuorituksia, minkä vuoksi Siljamo palkkasi aiemmasta yritystoiminnastaan tutun työntekijän avuksi.
Vuonna 2016 Siljamo alkoi puolisonsa kanssa pohtia, olisiko elämässä muutakin tekemistä kuin työnteko. He päättivät ajaa yrityksen alas ja muuttaa Espanjaan. Hän oli päättänyt, että tekisi jatkossa vain palkkatyötä ilman yrittäjätoiminnan painetta. Espanjassa Siljamo teki aluksi puhelinmyyntityötä, mutta totesi pian, että se ei ollut hänen juttunsa. Ihmisten kanssa oli helppo jutella ja hän huomasi, että hänen osaamisellaan oli kysyntää Espanjassakin.
Siljamo perusti paikallisen lakitoimiston avulla toiminimen, jonka kautta hän teki valokatkaisimien vaihtoja ja muita pieniä töitä. Näin hän saavutti saman ansiotason kuin puhelinmyynnissä. Hän teki monipuolisesti muitakin töitä kuten promootiota, oli kapakassa dj:nä ja siivosi asuntoja. 
Kolme vuotta sitten Siljamo muutti takaisin Suomeen. Aluksi hän oli palkkatyössä hankintapäällikkönä. Hän oli oppinut tulkitsemaan talouslukuja ja havaitsi, että työnantajalla ei sittenkään ollut taloudellista tulevaisuutta. Kahden kuukauden jälkeen hän totesi, että oli jälleen pakko keksiä jotain muuta tekemistä. Yritystoiminnan aloittaminen kävi mielessä, mutta koska hänellä ei ollut pääomaa, palkkatyö oli järkevin vaihtoehto. Hän löysi Facebookin kautta 2000-luvun alkuvuosilta tutun automaatioalan yrityksen, jonne hän sopi haastattelun. Siljamo on ollut siitä lähtien yrityksessä talotekniikan asiantuntijana ja hänen vastuullaan on suuria yrityksiä.
Siljamo kokee, että hän on aina ollut luonteeltaan yltiöpositiivinen ja se on auttanut häntä eteenpäin. Vaikka hän oli konkurssin aikaan väsynyt, hän silti haki koko ajan selviytymisvaihtoehtoja ja tunnisti osaamisensa.
Konkurssista Siljamo on aina puhunut avoimesti, eikä hän koe, että aihetta tarvitsi hävetä. Se, uskaltaako konkurssin jälkeen lähteä uudelleen yrittämään, on yksilökohtaista. On tärkeä tunnistaa suunnitellun liiketoiminnan taloudelliset edellytykset. Konkurssin tehneelle yrittäjälle lainan saaminen voi olla vaikeaa. Jos saa kasaan pääoman ja oma osaaminen on kohdallaan sekä asiakaskunta tiedossa, toiminnan käynnistäminen voi olla mahdollista. Yrittäjän pitää olla valmis pitkäjänteiseen työskentelyyn, sillä toiminnan käynnistymiseen voi mennä kaksikin vuotta tai enemmän. Jos ei ole valmis elämään kituuttamalla, voi olla suositeltavampaa olla palkkatöissä, kunnes saa oman taloutensa kuntoon, Siljamo pohtii.
Jani Kuokkasen, 41, ensimmäinen yritys oli erikoistunut rock-, metalli- ja goottihenkiseen pukeutumiseen. Samoissa tiloissa toimi myös tatuoijia ja lävistäjiä. Kuokkanen oli mukana yrityksen toiminnassa 10 vuoden ajan marraskuuhun 2018 saakka.
Konkurssiin vaikuttivat monet asiat. Yrityksen toimiala oli erikoistunut ja kun esimerkiksi goottivaatteiden kysyntä vähentyi, markkinatilanne muuttui. Kuokkanen aloitti toiminnan ja jatkoi sitä nuoruuden innolla, mutta yritys ei ollut kultakaivos. Menot olivat suuremmat kuin tulot, joten jotain muutakin oli tehtävä ”harrastuksen rahoittamiseksi”. Hän työskenteli myös sairaalassa ruumiinavaajana ja kehitysvammapuolen asumisyksikössä.
Yrityksen liiketoimintaan kuului tuotteiden myyminen festareilla. Kuokkanen kierteli tapahtumia ja teki ympäripyöreitä päiviä. Sydäntalvella puolestaan oli niin hiljaista, että ei ollut varaa pitää työntekijöitä. Liike oli kuitenkin auki maanantaista lauantaihin. Lopulta Kuokkanen paloi loppuun.
Viimeiset kaksi vuotta hän työskenteli päällekkäin vanhassa yrityksessään, mutta aloitteli myös yritystoimintaa nykyisen yhtiökumppaninsa kanssa. Uusi yritys toimi vaatetusalalla, tällä kertaa työvaatteita myyvässä yrityksessä. Aiemmin hän oli yksinyrittäjä, mutta nykyisin yhtiökumppani tuntuu voimavaralta.
Kuokkanen oli ollut työuransa pääasiassa yrittäjä ja hänellä ei ollut ”suunnitelma B:tä”. Tämä vaikutti siihen, että hän pitkitti konkurssiin hakeutumista, koska jotain täytyi tehdä. Toisaalta tilanne kannusti myös uuteen yritystoimintaan, koska hänellä ei ollut työttömyysturvaa. Konkurssiin hakeutumista pitkitti se, että hänen sukulaisensa olivat taanneet yritystoiminnan lainaa, mikä piti maksaa takaisin.
Kuokkanen toteaa, että konkurssissa kovinta oli tunnepuoli ja sen voi todella ymmärtää vain toinen asian läpikäynyt. Konkurssin tapahtumista hän häpesi. Yrittäjä jatkaa ja pitkittää yritystoimintaa tilanteesta huolimatta, koska hänellä on yritykseen tunneside. Suomessa ajatellaan, että ”mies kestää kivun, mutta ei häpeää”. Jos hän olisi nyt samassa tilanteessa, hän päättäisi yritystoiminnan aiemmin.
Juristi auttoi yrityksen alasajossa, mutta tapahtuneen henkinen käsittely jäi itselle. Yrittäjäluonteinen mieli ei antanut periksi jäädä kotiin. Kuokkanen ymmärsi, että konkurssiin olivat vaikuttaneet myös hänen omat valintansa. Vaikka kuinka paljon uskoisi myynnin kasvamiseen, liiketoiminnan on perustuttava dataan. Konkurssi on opettanut talouspuolta ja riskien tiedostamista. Tiettyyn rajaan asti yrittäjä pärjää yksin, mutta kasvuhaluisen yrittäjän pitää verkostoitua. Yksinyrittäjälle on tärkeää kuulua ainakin yrittäjäjärjestöön.
Konkurssin aikaan Kuokkanen toimi Joensuun Nuorkauppakamarin puheenjohtajana. Häntä harmitti, että ilman konkurssia hän olisi voinut panostaa enemmän puheenjohtajan rooliinsa. Jälkeenpäin ajateltuna kamaritoiminta oli tukiverkko, joka piti hänet vaikeuksista huolimatta kasassa. Vaikka konkurssin myötä yritystoimintaan liittyviä ystävyyssuhteita hajosi, kamaritoiminnassa hänellä oli ystäviä ja harrastukseen liittyvät reissut antoivat uutta ajateltavaa.
