Koskaan ei ole oikea aika. Olin eksynyt Havis Amandan nkk:n sivuille monta kertaa ihastellen punaisten pukujen loistoa ja pää täynnä kysymyksiä. Mitä nuorkauppakamaritoiminta oikeasti pitää sisällään? Onko siitä oikeasti jotain hyötyä?
En tuntenut yhtään kamarilaista. Olin lähtenyt Turusta opiskelemaan ulkomaille 2000-luvun alussa ja palannut Suomeen aloittaakseni elämäni uudelleen pääkaupunkiseudulla. Verkostoni olivat laajat, mutta ne eivät kattaneet Suomea.
Ratkaiseva päivä oli 12.2.2014. Kirjoitin silloiselle DP:lle seuraavasti: ”Koska uskon vahvasti naisenergiaan ja siitä ammennettavissa olevaan voimaan, haluaisin lähteä kehityksen polulle Amandojen seurassa.”
En ole katunut tuota viestiäni hetkeäkään. Olen haastanut itseni puhekilpailussa, juontanut seminaarin ja edustanut Amandoja debatissa heittäytyen epämukavuusalueelleni – puhumaan jostain, mistä en tiedä. Ei muuten ole ihan helppoa, kun on asiantuntijan roolissa tottunut puhumaan ainoastaan asiaa. Tavallaanhan asiantuntemus on kuin kilpi, jonka taakse suojautua. Miten käy, kun se otetaan pois? Vieläkö puhujan pöntöstä pärjäillään?
Koen, että minusta on kehittynyt parempi puhuja puhuttuani tilanteissa, joihin en olisi työelämässä päätynyt. Nuorempana halusin näyttelijäksi. Näyttelijää minusta ei kuitenkaan tullut, mutta puhe ja esiintyminen eivät lopu. Puhuminen on yhä useammalle työelämän vaatimuksena. Kamari antaa oivia työkaluja treenaamiseen – ota ilo niistä irti ja heittäydy; näin se mukavuusaluekin kasvaa.
Tiina Ruohola, Havis Amandan nuorkauppakamari
