“Hiillostetaanko teitä töissä paljonkin?” kysyi pitkän työuran yrittäjänä ja maanviljelijänä tehnyt isä pojiltaan, vastavalmistuneilta juristilta ja ekonomilta vajaa kymmenkunta vuotta sitten.
“No ei varmasti hiillosteta, ja jos hiillostetaankin, niin se on niin out ja mennyttä maailmaa.” vastasin silloin juuri sillä itsevarmuudella ja intonaatiolla, joka pari-kolmekymppisellä uunituoreella maisterilla parhaimmillaan on.
Kuinka väärässä olinkaan! Elin ja hengitin tuolloin 2010-luvun muotivirtausta, jonka mukaan työ ja tulokset edistyvät parhaiten, kunhan ahdasmieliset ja kontrollinhaluiset pomot sääntöineen vain pysyvät poissa tieltä.
Covid19-pandemia muutti monta asiaa. Tuli säännöllinen ja lähtökohtainen etätyö, jonka hyödyllisyydestä ja haitallisuudesta työnantajalle ja työntekijälle väännetään peistä. On paljon tietotyöntekijöitä, jotka eivät haluaisi palata kotoa toimistolle. Ja enenevissä määrin jopa maailman johtavia yrityksiä, jotka haluavat työntekijät takaisin toimistolle, toiset lempeämmin ja toiset jämäkämmin, jopa käskien ja kieltäen.
Juupas-eipäs-väittelyn sijaan puhutaan hybridityöstä ja etä- sekä lähityön toisiaan täydentävistä hyödyistä. Hiljentyneet ovat ne äänet, jotka hokivat etätyön “lyömättömiä tuottavuushyötyjä” ja korvautuneet provosoivilla meemeillä ja pilakuvilla, joissa etätöihin unohtuneet katsovat Netflixiä kaljatölkkien keskellä.
Useamman vanhan opiskelukaverin, kollegan ja työtuttavan kanssa keskustelu on vahvistanut käsitystä, että viime vuosina työelämä on yleisesti muuttunut paljon aiemmasta, jossa kiltisti tultiin joka päivä toimistolle, venyttiin ja yritettiin kasvaa ja kehittyä palautteiden myötä.
Nyt työntekijöiden vaatiminen toimistolle, suorituksen vaatiminen sekä yrittäjähenkisyyden korostaminen saadaan kuulostamaan mikromanageeraukselta ja jälkifeodaaliselta ruoskinnalta, josta pitää olla lupa kieltäytyä. Saako töissä enää vaatia? Mitä tapahtui työnantajan direktio-oikeudelle?
Saattaa olla, että en ole enää joukon nuorin ja näen nykyisessä positiossa asiat siitä näkökulmasta, että ennen kaikki oli paremmin. Mutta paljon on vettä Aurajoessa virrannut, kun ennen yksityiselämä sopeutettiin työelämää varten, ja nyt työelämä pitäisi sopeuttaa palvelemaan yksityiselämän tarpeita.
Markkinatalousihmisenä uskon, että asiakkaani eivät ole minua varten, vaan minä olen heitä varten ja siksi minun kuuluu mukautua. Toki vanhassa työkulttuurissakin on puolia, joista on ollut hyvä päästä eteenpäin, kuten management by perkele. Mutta voihan se silti olla, että agraariyhteiskunnan evankelisluterilaiseen työmoraaliin kasvanut isäni on sittenkin oikeassa: työelämän pitää olla vaativaa.
Olisiko meistä nuorkauppakamarilaisista saamaan aikaan työelämään uusi positiivinen ryhtiliike?
Heikki Liukkonen
Kirjoittaja on Suomen Nuorkauppakamareiden kansallisen jäsenlehden, Johtajan, digijulkaisun vuoden 2024 päätoimittaja, joka tekee niin etä- että lähityötä ja suhtautuu myönteisesti työelämän kunnianhimoon, laatuvaatimuksiin ja työnantajan direktio-oikeuteen.
