Hyvää alkanutta vuotta! Tai hyvää loppuvuotta, kuten jotkut tuttavani tuppaavat toivottaa uuden vuoden alettua, sillä ”tylsäähän sitä on enää toivotella alkuvuodelle”, joka kulloisellakin toivottamishetkellä, myös vuoden alussa, siis on takana päin.
Vuoden alku näkyy usein itse kenelläkin jonkunlaisena uuteen ryhtymisenä tai uudelleen ryhdistäytymisenä. Uudenvuodenlupauksia annetaan. Kuntosaleilla on enemmän ihmisiä tammikuussa. Moni uusi toimi ja tehtävä alkaa vuoden alusta niin työelämässä kuin vaikka nuorkauppakamarissa.
Kun pöytä on vuoden alettua puhdistunut – kirjaimellisesti tai ainakin kuvaannollisesti – on aivan uudella tavalla intoa ja energiaa tehdä työtä uusien tavoitteiden eteen. Valitettavan tutulta kuulostaa silti sellainen, että tuo into ja energia ei muutukaan uudeksi rutiiniksi tai tavaksi toimia, vaan laantuu tai häviää kokonaan vuoden mittaan.
Aloittaessani ensimmäistä kertaa Helsingin Nuorkauppakamarin hallituksessa 2016 26-vuotiaana vastavalmistuneena ekonomina ja työelämän märkäkorvana muistan, kuinka puheenjohtajamme Lauri Tolvas korosti, että hän arvostaa puhujien sijaan tekijöitä. Ihmettelin tuolloin, että mitä vikaa muka niissä hyvissä puheissa ja visioissa on. Nyt ymmärrän, oikeinkin hyvin. Ei yhtikäs mitään, kunhan ne eivät vain jää sellaisiksi.
Kun vuosi on vasta alussa ja niillä kuntosaleillakin vielä käryää uusien aloittajien ja lupaajien tuskan hiki, on otollista puhua niistä monista tavoitteista ja lupauksista, jotka ovat pian vaarassa tulla taas saavuttamattomiksi ja petetyiksi. ”Tee, mitä lupaat” on kuluneena fraasinakin aina ajankohtainen ja tärkeä teesi.
Joskus lupausten pettämistä järjestöelämässä kuulee puolustettavan ”vapaaehtoisjärjestöllä”. Tähän muistan Airiston Nuorkauppakamarin past presidentin, senaattori Karl-Johan Spiikin kirkastaneen kerran ikimuistoisesti, että ”tämä on vapaaehtoisjärjestö niin kauan, kunnes lupaa tehdä jotakin”.
Luottamus tulee jalkaisin, mutta lähtee ratsain. Lupausten pitäminen on perusasia, jonka oletetaan lähtökohtaisesti tapahtuvan, eikä siitä yleensä saa mitään erityisiä ansioristejä, mutta se kartuttaa pikkuhiljaa luottamuspääomaa. Se, että ei pidä lupaamaansa, on työ- ja liike-elämässä usein pahinta, mitä asiakkaalle tai työkaverille voi tehdä. Jos se on toimintatapa, loppuu viimeistään pitemmän päälle työt ja asiakkaat.
Suuria tavoitteita kohti matka voi tuntua pitkältä ja raskaalta. Silloin kysytään mielen lujuutta ja itsekuria. Maailma on pullollaan erilaisia elämänhallinnan teoksia ja self help -kirjoja, jotka tarjoavat työkaluja itsensä johtamiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen. Oikeaksi todetuiksi esimerkeiksi voi spoilata ainakin rutiinit, välitavoitteet ja siedätyksen epämukavuusalueilla.
Yksi keino onnistua tavoitteissa on myös sen sääteleminen, mitä lupaa tai tavoittelee. Joskus korkeammat tavoitteet auttavat pääsemään pitemmälle, vaikka varsinainen tavoite jäisi saavuttamatta. Tämä voi toimia, kunhan ei lupaa sidosryhmilleen jotain, jota ei ole tarkoituskaan saavuttaa.
Lupausten pitämisestä pitäisi tehdä niin muodikasta, että kulttuuri suosisi lupaamaan vain sen verran, jonka pystyy pitämään. Ahkeruus on hyve, mutta parempi on luvata vähemmän ja tehdä se kunnolla kuin luvata paljon ja jättää lupaukset täyttämättä tai tehdä paljon huolimattomasti ja puolivillaisesti.
Jos uudenvuodenlupausten ja niiden toteutumisen maine on niin huono, niin pitäisikö lupausten pitämisestä, tekemisestä ja toteuttamisesta tehdä ominaisuus, josta meidän nuorkauppakamarilaiset tunnetaan? Se on paitsi tärkeä brändi- ja uskottavuustekijä, myös sellainen ase, joka varmuudella puhuttelee työnantajia ja asiakkaita!
Heikki Liukkonen
Kirjoittaja on Suomen Nuorkauppakamareiden kansallisen jäsenlehden, Johtajan digijulkaisun päätoimittaja, joka arvostaa suuresti heitä, jotka tekevät sen, minkä lupaavat.
